keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2017

Off topic: Wienin Espanjalainen Ratsastuskoulu

Wienin Espanjalaisen Ratsastuskoulun tuntevat varmasti lähes kaikki hevosharrastajat ja aika moni muukin tunnistaa kuvan valkoisesta lipizzaoriista takajaloillaan, selässään vanhanaikaiseen univormuun pukeutunut ratsastaja. Myös aivan Wienin historiallisessa keskustassa sijaitsevan barokkimaneesin tietää moni.


© ST

Maineeseen on syynsä, onhan kyseessä vanhin maailmassa toimiva ratsastuskoulu ja eittämättä se on eräs tunnetuimmista klassisen kouluratsastuksen vaalijoista. Ei siis ihme, että Espanjalainen Ratsastuskoulu on listattu UNESCOn aineettoman kulttuuriperinnön kohteeksi.

Matkustin itse viime viikonloppuna Wieniin ensimmäistä kertaa ja olikin aivan selvä, että Espanjalaista Ratsastuskoulua ei voi jättää väliin. Eihän ihminen voi edes vakavissaan väittää käyneensä Wienissä, jos ei ole nähnyt lipizzanhevosia! En kuitenkaan ollut hankkinut näytöslippuja etukäteen, osin sen takia, että ne ovat kirvelevän kalliita ja toiseksi asia pääsi vähän unohtumaan (en kyllä ymmärrä miten se on mahdollista). Sen verran olin tarkistanut aikatauluja, että tiesin lauantaiaamuna olevan aamuharjoitusten ja sunnuntaina olisi varsinainen näytös.

Aamuharjoituksia pidetään lähes joka päivä klo 10-12. Liput maksavat 15 euroa ja niitä ei voi ymmärtääkseni ostaa etukäteen. Paikkavarauksia ei sen paremmin ole, ensimmäinen jonossa pääsee ensimmäisenä sisään ja istumaan. Maneesin päädyssä olevat parhaat istumapaikat (parterreloge ja hofloge) eivät ole käytössä, vaan yleisö pääsee kahdessa kerroksessa sijaitseviin gallerioihin istumaan ja seisomaan. Lippukauppa aukeaa klo 9.00 ja jonossa kannattaa olla mahdollisimman aikaisin. Tämä siitä huolimatta, että itse olin siellä käymässä ennen pahimman turistikauden alkua, toisaalta lauantaiaamu on varmasti ruuhkaisempi kuin arkiaamut, mutta tällä kertaa arkiaamu ei ollut vaihtoehto.

Aamuharjoitukset ovat nimensä mukaisesti harjoitukset, eivät mikään varsinainen esitys. Esimerkiksi hyppyjä tai levadea ei tehdä joka kerta harjoituksissa. Harjoitukset koostuvat neljästä ryhmästä, kukin harjoittelee puolisen tuntia kerrallaan, sitten hevoset, usein ratsastajatkin vaihtuvat. Osa hevosista on nuoria oreja, joita ei nähdä näytöksissä. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että kaikki hevoset eivät ole vielä rutinoituneita esiintyjiä yleisön edessä ja muutenkin hevoset saattavat olla vähän... hm... energisiä. Hevosia ne ovat lipizzatkin!

Aamuharjoitukset ovat takuulla kiinnostavaa katsottavaa hevosihmisille, mutta jos mukana on ei-hevosihminen, tehkää palvelus ja jättäkää hänet hotellille tai katselemaan muita nähtävyyksiä. Kahden tunnin melko jäsentelemättömän näköinen hortoilu ei välttämättä kuulemma vastaa käsitystä "parhaasta, mitä Wienissä voi nähdä". Toki harjoituksista voi lähteä pois kesken ja lipun hinta on perin huokea, että jos ei-hevosihminen vain haluaa nähdä ne hevoset, niin sitten ehkä. Minä kuitenkin suosittelen erittäin lämpimästi näytöslipun hankkimista.


© Bob Langrish

Sillä onhan se näytös aivan mahtava! Piti sekin sitten käydä katsomassa. Lauantaiaamuna kysyin harjoitukseen lippuja ostaessani varovasti, että mahtaisiko vielä olla yhtään paikkaa seuraavan päivän näytökseen. Pari lippua löytyi vielä, otin sen halvemman, joka maksoi "vain" 142 euroa, mutta oli se kyllä sitten hyvä paikkakin, parterrelogen kolmannen rivin päätypaikka. Sen verran mitä sihtailin näkymiä maneesista, lipun hinta korreloi suoraan näkyvyyteen ja jos vain budjetti antaa myöten, sijoittakaa sen verran rahaa lippuihin, että saa paikan joko parterrelogesta (mieluusti muutamasta ensimmäisestä rivistä) tai sitten ihan hoflogesta. Näkyvyyden lisäksi maksaa samalla mukavuudesta, sivugallerioiden puupenkit ovat rahtusen karut. Toki ainakin alemmasta galleriasta näkee ihan kohtuullisesti, samalla sivulla kulkevat hevoset jäävät kuitenkin pois näkökentästä. Ylemmästä galleriasta en osaa sanoa, mutta siellä ehkä parhaat paikat lienevät sisääntulopäädyssä.

Näytös kesti reilun tunnin, se koostui viidestä osasta, joiden välissä oli juonnot saksaksi ja englanniksi. Jokainen osa kesti suunnilleen vartin verran. Kannattaa myös ostaa esittelyvihko, joita myydään maneesissa ennen näytöksen alkua, niitäkin on tarjolla sekä englanniksi että saksaksi ja hinta on vajaa kymppi. Vihkon välistä löytyi myös päivän näytöksen tiedot: kussakin osassa esiintyvät hevoset, ratsastajat ja musiikki.

Ensimmäisessä osassa nähtiin 6 nuorta oria, jotka esittivät klassisen musiikin säestämänä perusaskellajit molempiin suuntiin. Oriit olivat kuulemma 4-6-vuotiaita, mitä en kyllä olisi uskonut siinä mielessä, että ne käyttäytyivät pääsääntöisesti varsin fiksusti. Toki pientä kohkaamista oli välillä ja juonnossakin sanottiin etukäteen, että nuorukaiset saattavat olla hieman "lively". Kerrassaan sympaattisia kavereita!

Toisessa osassa esiintyi 4 vanhempaa oria, jotka esittivät jo oikeastaan kaikki muut hienoudet, paitsi levadea ja hyppyjä. Siellä tuli piaffit, passaget, piruetit, sulkutaivutukset, avotaivutukset ja vaihtosarjat. Tässä näimme myös ratsastuskoulun tummanruunikon oriin, perinteiden mukaisesti ratsastuskoulussa kuulemma on aina yksi tumma ori, se tuo onnea.

Kolmannessa osassa nähtiin työskentelyä ratsain ja maasta käsin. Viisi oria esittivät edellisessä osassa nähtyjen liikkeiden lisäksi levaden ja capriolen, nämä nähtiin myös sekä ratsastajan kanssa että ilman. Sen sijaan courbettea tai pilarien välissä työskentelyä ei esitetty tässä näytöksessä lainkaan. Sinänsä se ei minua haitannut, koska lauantain harjoituksissa oli yksi ori treenaillut vähän courbettea, joten en jäänyt varsinaisesti mistään paitsi.

Neljäs osa oli Pas de deux, kahden hevosen katrilli. Tämä oli ns. perus-kouluratsastusta eli hyppyjä ei nähty.

Viides ja viimeinen osa oli kahdeksan hevosen katrilli, tässäkään ei esitetty hyppyjä. Tämä oli mielestäni koko näytöksen ehdoton kohokohta, se oli niin harmoninen esitys, vaikea kuvitella kahdeksan ratsukon kulkevan täydellisesti keskenään. Jonot viivasuorat, taivutukset samassa kulmassa eikä mitään koheltamista, vaikka kaksi osastoa risteää toistensa kanssa eikä hevosten välissä ole takuulla montaa tuumaa ylimääräistä tilaa. Kellontarkkaa työskentelyä. Niin ja sekä harjoituksissa että näytöksissä ratsastus on minun amatöörisilmään hyvin kaunista ja eleetöntä. Ratsastajat istuivat satulassa kuin liimatut (paitsi jos sattuu nuoren hevosen kanssa keventämään) enkä ole edes olympialaisissa nähnyt koskaan ratsastettavan erittäin kaunista passagea nivelkuolaimella löysin ohjin.

Niin että sanoinko jo suosittelevani.

Sitten jos lippujen jälkeen jää vielä ylimääräistä rahaa, ne voi kätevästi tuhlata ratsastuskoulun yhteydessä olevassa matkamuistomyymälässä. Sieltä löytyy kaikenlaista aiheeseen liittyvää. Tarjolla on myös ratsastus- ja koulutusoppaita, suurin osa tosin vain saksaksi. Postikortit kotiin ja kavereille ovat tietenkin ehdottomat, tosin kaupassa ei myydä postimerkkejä.

Huomautan myös sen asian, että sekä harjoituksissa että näytöksissä hevosten kuvaaminen on kiellettyä. Muutaman kuvan otin sisältä maneesista ennen näytösten alkua. Onnenkantamoinen oli sekin, että satuimme lauantaina näkemään kadulla muutaman ratsukon seurueen. Onnistuin siis nappaamaan lipizzakuvan!


© ST

Onko lukijoista joku käynyt Espanjalaisessa Ratsastuskoulussa tai haaveilee sinne pääsemisestä?

– S

sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2017

Väriteoriaa: hallakkovärit – hiirakko

Tämä teksti on osa väriteoria-sarjaa.

Ulkonäkö
Hiirakon peitinkarva on harmaa, joskus sävy on kellertävänharmaa. Jouhet ja jalat ovat mustat. Niillä on aina musta siima ja muitakin hallakkovärien yleistuntomerkkejä esiintyy. Tummimmat hiirakot saattavat olla mustanharmaita peitinkarvaltaan.

Hiirakko varsa syntyy yleensä vaalean hopeanharmaana, myös jalat ovat vaaleat, mutta tummuvat iän ja karvanvaihtojen myötä, samoin kuin peitinkarvakin. Joillain roduilla (Viitanen mainitsee konikit ja mustangit) saattaa olla punertavan tai aprikoosinvärinen varsakarva, joka kuitenkin vaihtuu harmaaksi ensimmäisten karvanvaihtojen yhteydessä.

Mihin on mahdollista sekoittaa?
Vaaleaa tai keskisävyistä hiirakkoa on vaikea sekoittaa oikeastaan mihinkään toiseen väriin, koska mikään muu väri ei ole niin selkeän harmaa kuin hiirakko. Joidenkin yksilöiden peitinkarvassa saattaa olla jonkin verran punertavaa tai kellertävää sävyä, jolloin niitä voi olla hankalaa erottaa ruunihallakoista. Tummat yksilöt voivat näyttää kulomustilta tai tummilta rautiailta.

Esimerkkikuvia
hiirakko, hyvin tyypillinen hiirakko, vaaleahko. Siima näkyy, samoin jouhien kaksivärisyys ja tummempi pää.
hiirakko, myös hyvin tyypillinen hiirakko, jota on vaikea sekoittaa mihinkään toiseen väriin.
hiirakko, tässä kuvassa hyvin vaalean sävyinen, asiaa tuntematon voisi sekoittaa vaikka kimoon tai päistärikköön, mutta kun tarkemmin katsoo, niin kyllä se selkeä hiirakko on.
hiirakko, tummansorttinen, mutta ainakin omasta mielestäni vielä sen verran selkeästi harmahtava, että helppo tunnistaa hiirakoksi.
hiirakko, tummahko eikä kovin selkeän harmaa, vaan ennemminkin peitinkarvan sävy menee sinne punertavaan päin ja tätä voisi helposti pitää myös ruunihallakkona. Sukunsa puolesta kuitenkin hiirakko, olettaen että vanhempien värit on oikein tunnistettu, ja kyllä hiirakko voi tältäkin näyttää.
hiirakko, myös tämä on kohtuullisen punertavansävyinen talvikarvassa, lyhyemmässä karvassa värisävy on selkeämmin harmaa.
hiirakko vuonohevonen, kuten muutkin värit, vuonohevosilla hiirakko on varsin vaalea, mutta selkeästi kuitenkin tunnistettavissa hiirakoksi.

Esiintyminen ja yleisyys
Hiirakko on suhteellisen harvinainen väri niilläkin roduilla, joilla hallakkovärejä esiintyy. Konik on lähes aina hiirakko, se on tavoitelluin väri ja satunnaiset mustat, rautiaat, ja punahallakot eivät ilmeisesti ole rekisterikelpoisia. Myös sorraianponeilla ja Sorraia Mustangeilla hiirakko on ainoa esiintyvä väri tai ainakin hyvin yleinen. Vuonohevosissa hiirakkojen osuus on alle 10%.

Lyhenteet
hrkko – hiirakko (Hippoksen suositus)
hiir – hiirakko (virtuaalimaailmassa toisinaan käytetty)
vm – vaaleanmusta (en itse suosittelisi tämän käyttöä, koska kyse on omasta väristään, ei mustan sävystä, vrt. vaaleanruunikko tai vaaleanrautias)
hhkko – harmaahallakko (käytetään toisinaan vuonohevosten hiirakkovärityksestä)

Vieraskieliset nimet
Englanti: grulla/grullo, mouse dun
Ruotsi: musblack (msbl), vuonohevosten kohdalla toisinaan gråblack
Saksa: der Mausfalbe

Genotyyppi
E aa D (musta + hallakkogeeni)

Huomattavaa periytymisessä
Kuten muillakin hallakkoväreillä, hiirakon varsan toisen tai molempien vanhempien täytyy olla hallakkovärisiä. Suurimmalla todennäköisyydellä hiirakon saa risteyttämällä kaksi hiirakkoa.

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2017

Väriteoriaa: hallakkovärit – ruunihallakko

Tämä teksti on osa väriteoria-sarjaa.

Ulkonäkö
Ruunihallakon (eli hallakon) peitinkarva on vaaleanruskea, vaaleimmillaan hiekansävyinen, sävy on yleensä enemmän punertava kuin kellertävä. Jalat ovat tummat, harjan ja hännän reunajouhet ovat valkoiset tai sekaväriset, loput jouhet ovat mustat. Ruunihallakolta löytyy myös muita hallakkovärien yleisiä tuntomerkkejä. Tummimmat ruunihallakot ovat keskiruskeita tai jopa tummanruskeita.

Varsana väri on hyvin vaalea, myös jalat voivat olla vaaleat, vain nivelien kohdilla on tummempaa sävyä. Jalat tummuvat iän myötä.

Mihin on mahdollista sekoittaa?
Ruunihallakon sekoittaa helposti yleensä ruunivoikkoon, vaikka ruunihallakon peitinkarvan sävy onkin enemmän punertava kuin kellertävä, kuten ruunivoikolla. Sävyjen erottaminen toisistaan voi kuitenkin olla hankalaa, varsinkin valokuvista, ja vaihtelua esiintyy molemmissa väreissä. Ruunivoikolta kuitenkin puuttuvat hallakkovärien tuntomerkit, siima voi olla kuten muillakin väreillä.

Myös samppanjanruunikko on hieman ruunihallakon (ja myös ruunivoikon) näköinen väri, mutta siltä taas löytyvät samppanjavärien tuntomerkit.

Tumma ruunihallakko on helppo sekoittaa ruunikkoon, mutta näilläkin näkyy yleensä joitain hallakkovärien merkkejä. Oikein tummilla yksilöillä ne voivat olla huonosti erotettavissa.

Esimerkkikuvia
ruunihallakko, melko tummansävyinen peitinkarva, selkeästi punertava. Siima näkyy, samoin pieni aasinristi. Etujaloissa näkyy mielestäni himmeitä seepraraitoja. Harja on ajeltu, joten mahdollista jouhien kaksivärisyyttä ei näy eikä sitä oikein hännästäkään näe. Pään ja kaulan tummuus ei ole mitenkään erityisen selkeää.
ruunihallakko, tumma ja minä sanoisin että tällä on kyllä karvassaan enemmän kellertävää kuin punertavaa sävyä. Siima näkyy, samoin säkän kohdalla tumma laikku, ja erittäin selvästi pään tummempi väri.
ruunihallakko, vaaleahko, hyvin tyypillinen väritys. Jouhien kaksivärisyys näkyy selkeästi, seepraraidatkin kohtuullisen hyvin. Päässä sen sijaan tummaa väriä on lähinnä vain nenäpiillä ja turvassa.
ruunihallakko, erittäin selkeät seepraraidat jaloissa.
ruunihallakko vuonohevonen, erittäin vaalea vuonohevosten tapaan. Jouhien kaksivärisyys näkyy oikein selkeästi. Jalat ovat vaaleat, mutta himmeitä, pieniä seepraraitoja näkyy kyllä tälläkin lähinnä polvissa. Päässä on myös vähän tummempaa värisävyä.
ruunihallakko, tällä näkyy selvästi muuta runkoa tummempi pää ja jouhissakin on kaksivärisyyttä, vaikkakaan tuollainen raidallisuus ei ole mitenkään erityisen tyypillistä.
ruunihallakko, todella tyypillinen tapaus. Pääkuvassa näkyy selkeästi pään tumma sävy.

Esiintyminen ja yleisyys
Ruunihallakko on hallakkoväreistä yleisin, mutta kuten hallakkovärien kohdalla on todettu, ne ovat varsin harvinaisia värejä. Niitä esiintyy lopulta kovin harvoilla roduilla ja vielä harvemmalla rodulla ne ovat erityisen yleisiä. Vuonohevosilla ruunihallakko on yleisin väri, yli 80% vuonohevosista on ruunihallakkoja.

Lyhenteet
rnhkko – ruunihallakko
hkko – hallakko (sama asia kuin ruunihallakko, sen vanha nimitys)

Vieraskieliset nimet
Englanti: dun, myös bay dun tai zebra dun
Ruotsi: black, brunblack
Saksa: der Falbe

Genotyyppi
E A D (ruunikko + hallakkogeeni)

Huomattavaa periytymisessä
Kuten muillakin hallakkoväreillä, toisen vanhemman on oltava hallakkovärinen, jotta varsasta voisi tulla ruunihallakko.

sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2017

Väriteoriaa: hallakkovärit – punahallakko

Tämä on osa väriteoria-sarjaa.

Ulkonäkö
Punahallakon peitinkarva ja jouhet ovat vaaleanruskeat, sävy voi olla vaaleanpunertavaan, oranssihtavaan tai kellertävään vivahtava. Kuten kaikilla hallakkoväreillä, punahallakoilla esiintyy siima ja muita hallakkoväreihin liittyviä alkuperäismerkkejä (näistä tarkemmin hallakkovärien yleistekstistä), mutta ne voivat olla punahallakoilla hyvin vaaleita ja huonosti näkyvissä.

Usein punahallakoilla väri on vaaleinta rungossa, pää ja toisinaan kaulakin ovat tummemmansävyiset. Myös jalat voivat olla tummemmansävyiset. Siima on punaruskea. Jouhet voivat olla vaaleimmillaan lähes kokonaan valkoiset tai vaaleat. Jouhien kaksivärisyys saattaa näkyä heikosti.

Mihin on mahdollista sekoittaa?
Punahallakko on väriltään hyvin lähellä tavallista vaaleanrautiasta tai vaaleanpunarautiasta ja toisinaan punahallakkoa ei pysty raudikoista erottamaan. Selkeimmät punahallakot erottuvat jossain määrin selvästi rautiaista, mutta aina on niitä poikkeustapauksia, jotka ovat hankalia tai mahdottomia tunnistaa oikein.

Esimerkkikuvia
punahallakko, erittäin selkeä väri, siima ei näy, mutta aasinristi säkän kohdalla on selvä. Samoin jouhissa näkyy kaksivärisyyttä, jalat ovat tummat ja niissä näkyy seepraraitoja. Myös päässä on tummempaa sävyä. Peitinkarvan värisävy on tyypillinen punahallakoille.
punahallakko, liikekuvassa näkyy siima, kaksiväriset jouhet ja tummempi pää eli melko selkeä punahallakko kyllä, varsinkin kun suvusta löytyy hallakkovärejä myös.
punahallakko, tällä on peitinkarvaa hieman tummemmat jouhet, hännäntyvessä näkyy vaaleampia jouhia vähän, se jouhien kaksivärisyys voi olla joskus näin pientä. Siima on tosi selkeä ja näyttää paksulta. Tummemmat jalat ja tummempi pää kertovat myös hallakkovärityksestä ja tällä myös tuo karvan yleissävy on varsin tyypillinen.
punahallakko vuonohevonen, vuonohevosilla punahallakko on yleensä hyvin vaalea, kuten tässäkin tapauksessa. Tällä jalat ovat myös erittäin vaaleat, seepraraidoitusta ei ole näkyvissä. Muista kuvista näkee myös, että harjan keskiosa on hyvin vaalea.

Esiintyminen ja yleisyys
Kuten muutkin hallakkovärit, punahallakko on harvinainen väri yleisesti ottaen. Hallakkoja esiintyy lopulta varsin harvalla rodulla. Punahallakko on hallakkoväreistä kaikkein vähiten tunnettu ja kuten yllä on todettu, sen erottaminen rautiaasta on haastavaa.

Lyhenteet
phkko – punahallakko

Vieraskieliset nimet
Englanti: red dun
Ruotsi: rödblack
Saksa: der Fuchsfalbe

Genotyyppi
ee D (rautias + hallakkogeeni)

Huomattavaa periytymisessä
Hallakkoväritys ei periydy piilossa, joten vähintään toisen vanhemman täytyy olla hallakkovärinen, jotta varsasta voisi tulla punahallakko. Punahallakko yhdistettynä toiseen punahallakkoon tai rautiaaseen tuottaa suurimmalla todennäköisyydellä punahallakon varsan.

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2017

Väriteoriaa: hallakkovärit

Tämä teksti on osa väriteoria-sarjaa.

Hallakkovärit ovat hevosen alkuperäisiä värejä, perusvärit ruunikko, rautias ja musta ovat niinsanottuja kesyvärejä, jotka ovat syntyneet mutaatioina hallakkoväreistä ja joita ihminen on jalostanut niin, että kesyhevosilla ne ovat nykyään yleisiä. Hallakkovärejä esiintyy kesyhevosilla enää varsin harvoin, yleisimpiä ne ovat alkuperäisroduilla ja monilla jalostetuilla roduilla (kuten puoliveriset ja täysiveriset) niitä ei esiinny lainkaan.

Hallakkogeeni vaalentaa sekä ruskeaa että mustaa pigmenttiä, ruskea vaalenee kellanruskeaksi tai vaaleanpunaruskeaksi, musta vaalenee harmaaksi. Hallakkoväreillä on myös muita tuntomerkkejä, joita kutsutaan alkukantaisiksi merkeiksi:
– Siima (esimerkkikuva)
– Kaksiväriset jouhet (esimerkkikuva)
– Seepraraidat jaloissa (esimerkkikuva)
– Tummempi väri päässä ja korvissa (esimerkkikuva)
– Aasinristi tai tumma epäselvä laikku sään kohdalla
– Verkkokuvio otsalla
– Vaalea ruununraja, mahdollisesti vaalea juova säärien takaosassa

Hallakkovärisillä hevosilla on aina siima, joka on suunnilleen tasaisen paksuinen koko selän mitalta. Siima voi kuitenkin esiintyä myös muilla kuin hallakkovärisillä, joten siima yksistään ei ole merkki hallakkoväristä, mutta jos siima puuttuu, ei hevonen ole nykytiedon mukaan hallakko. Toki tietyillä väreillä siima voi olla hyvin vaalea ja heikosti näkyvissä.

Siima ikäänkuin jatkuu sekä harjaan että häntään, joiden keskiosat ovat tummat ja reunaosat vaaleat tai sekaväriset. Kaikilla yksilöillä tämä ei ole erityisen selkeää ja valokuvissa jotkin hallakkoväriset voivat näyttää tummaharjaisilta. Vuonohevosilla harjan kaksivärisyys sen sijaan on erityisen selkeää.

Seepraraidat ovat yleensä melko selkeä hallakkovärien merkki, mutta nekään eivät ole kaikilla yksilöillä näkyvissä. Ne ovat muuta karvaa tummempia vaakasuoria juovia pääasiassa polvien ja kinnerten alueella, joskus ne voivat nousta hieman ylemmäskin.

Monilla hallakkovärisillä hevosilla päässä on hieman muuta peitinkarvaa tummempaa väriä. Toisinaan tätä näkyy vain kuonopiillä ja voi olla sivukuvasta vaikea tai mahdoton nähdä, joillain puolestaan koko pää ja jopa kaula ovat tummempaa sävyä kuin runko. Joskus silmän ylä- ja etupuolella on tarkkarajainen tumma juova ja alapuolella pehmeärajainen tumma laikku. Korvien reunat ja korvien kärjet ovat tummat (esimerkkikuva), joillain yksilöillä myös korvissa on hentoja poikittaisjuovia.

Aasinristi (poikittain sään yli menevä tumma juova) tai sään kohdalla oleva tumma, epätarkka "varjostuma" liitetään yleensä siimaan ja hallakkovärisillä niitä saattaakin esiintyä toisinaan.

Joskus hallakkoväristen otsalla on ohutta, juovamaista kuviota, josta enslanninkielessä käytetään sanaa "cobwebbing" (hämähäkinseitti). Tätä on vaikea yleensä nähdä kuvista, koska kuvio on pientä ja se voi jäädä otsaharjan alle piiloon kokonaan.

Viitasen mukaan hallakkovärisillä on usein vaalea ruununraja. Toisinaan jaloissa näkyy myös vaalea juova säärten takaosassa, joka nousee vuohisen alta etupolveen tai kintereeseen asti, mahdollisesti jopa siitä ylemmäs.

Joitain näistä alkukantaisista merkeistä voi esiintyä myös muilla väreillä, tosin usein ne esiintyvät vain ihossa ja näkyvät vain jos karva klipataan lyhyeksi.

Kuten yllä on todettu, hallakkovärejä esiintyy nykyään lähinnä vain alkuperäisroduilla ja muutamilla lämminveriroduilla. Tässä jonkinlainen lista roduista, joilla sitä esiintyy:
– Campolino (melko yleinen)
– Criollo (melko yleinen)
– Dülmeninponi (yleinen?)
– Islanninhevonen (melko harvinainen, n. 10%)
– Kalliovuortenhevonen ja lähisukuiset rodut (harvinainen)
– Konik (lähes aina hallakkovärinen, hiirakko taitaa olla ainoa rekisteriin hyväksytty väri)
– Miniatyyrihevonen (harvinainen)
– Morganinhevonen (erittäin harvinainen)
– Mustangi (yleisyys riippuu linjasta)
– Poitounhevonen (melko yleinen)
– Quarterhevonen ja lähisukuiset rodut (harvinainen)
– Shetlanninponi (melko harvinainen)
– Sorraianponi (aina hallakkovärinen?)
– Tennesseenwalker (erittäin harvinainen)
– Vjatkanponi (aina tai lähes aina hallakkovärinen)
– Vuonohevonen (aina hallakkovärinen)
– Ylämaanponi (melko yleinen)

Andalusianhevosilla (mahdollisesti myös lusitanoilla) esiintyy harvakseltaan hallakon näköistä väritystä, joka kuitenkin on testatessa antanut negatiivisen tuloksen hallakkogeenistä. Kyseessä saattaa olla jokin toinen geeni tai voikkovärinen hevonen, jolla on noita alkukantaisia merkkejä. Tarkempaa tietoa tästä ei toistaiseksi ole.

sunnuntaina, huhtikuuta 09, 2017

Varokaa raivokasta kirjoittajaa

Tämä teksti liittyy vain hatarasti virtuaalihevosiin eli jos ei kiinnosta, niin varoitettu ainakin on.

Olen tuota kirjoittamista miettinyt tässä viime aikoina kovasti, pari viimeisintä blogipostaustakin liittyvät siihen, ensin tuo YLA-palkittu poni, YLA-palkintohan on suurilta osin tekstipalkinto, ja sitten pohdin Ionicin hevosten luonnekuvauksia (joista kukaan ei ole kommentoinut mitään, murh). Kirjoittamista se tämä blogikin vaatii, varsinkin kun viime aikoina olen vastannut siitä kokolailla yksin ja vaikka Gin kirjoittaakin toisinaan jotakin, editoin hänen tekstinsä ennen julkaisua. Kaksi tekstiä viikossa on kelpo tahti, tosin tässä keväällä asioita helpottaa kovasti se, että päivitän tuota väriteoria-sarjaa. Jos ei muuta aihetta keksi eikä inspiraatio iske, on helppo ottaa värilistasta seuraava väri käsiteltäväksi.

Koittakaapas muuten huviksenne arvata, mitä teen työkseni. Jep, kirjoitan. Tosin tekninen dokumentointi on hyvin erityyppistä kirjoittamista kuin mikään muu. Jos Wikipediaan on luottamista, Kurt Vonnegut on sanonut teknisistä kirjoittajista näin:
(Technical writers are)...trained to reveal almost nothing about themselves in their writing. This makes them freaks in the world of writers, since almost all of the other ink-stained wretches in that world reveal a lot about themselves to the reader.

(Vapaa suomennos: Tekniset kirjoittajat on opetettu olemaan paljastamatta itsestään juurikaan mitään. Tämä tekee heistä kirjoittajien maailman outolintuja, koska melkein kaikki muut musteentahrimat raukat siinä maailmassa paljastavat hyvinkin paljon itsestään lukijalle.)

Oli tuo sitten Vonnegutin lainaus tai ei, siinä on kyllä tiukka totuus taustalla. Tekninen kirjoittaja ei briljeeraa sanavalinnoilla, lahjakkuudella, persoonallisuudella, tai ylipäänsä millään. Tekninen kirjoittaja kertoo tosiasioita, mitä jokin asia tai tavara tekee, miten sitä käytetään, miten se tehdään, mitä milloinkin halutaan. Minä olen kirjoittanut pääasiassa ohjelmistojen asennus- ja konfigurointioppaita sekä muutaman teknisen white paperin nykyisessä firmassa. Niissä ei lue minun nimeäni, niistä ei pysty arvaamaan kuka sen on kirjoittanut, minä vai joku toinen tekninen kirjoittaja. Niiden kieli on mahdollisimman yksinkertaista, vaikka asiat ovat kyllä monimutkaisia. Tekstin pitää olla sellaista, että sitä on vaikeata ymmärtää väärin, vaikkei kielitaito olisikaan erinomainen.

Teknistä dokumentaatiota ei kirjoiteta hurmoksessa sivu toisensa perään. Yleensä tekstiä tulee hitaasti, lause kerrallaan, sitten taas mietitään vähän aikaa ja kirjoitetaan seuraava lause. Hion lauseita paljon, mietin niiden ja kappaleiden loogista järjestystä, muotoilen otsikoita uudestaan ja niin edelleen. Tässä hommassa ei todellakaan lasketa kirjoitettua sanamäärää per päivä!

Totta kai joudun töissä tekemisiin muunlaistenkin tekstien kanssa. Kas kun olen ainoa kirjoittaja tai ainoa ylipäänsä tekstintuottoon missään määrin erikoistunut tyyppi firmassa, minun sormieni kautta kulkevat mainosmateriaalit, esitteisiin tulevat tekstit, blogipostaukset, tiedotteet. Joku toinen yleensä kirjoittaa alkuperäiset versiot, mutta minä korjaan kirjoitusvirheet, epäselvät lauseet, yleisen loogisuuden ja kaiken muun mahdollisen. On uhkailtu myös nettisivujen päivitysurakalla. Nämä ovat hyvin toisenlaisia tekstejä kuin tuotemanuaalit, näissä voi irroitella jo vähän, käyttää komeampia adjektiiveja, olla muutenkin vapaampi, vaikka toki yksinkertaisuus ja selkeys ovat valttia missä tahansa tekstissä. Ja aina täytyy toki muistaa, että teksti edustaa firmaa, sen pitäisi olla myyvä, mutta korrekti. Eivätkä ne kielioppi- tai kirjoitusvirheet paranna yrityskuvaa.

Joku voisi ihan oikeutetusti kysyä, ettenkö minä kyllästy kirjoittamiseen? No... En! Työ- ja harrastuskirjoittaminen ovat kaksi aivan eri asiaa. Yllä kerroin työstäni (toki siitä pitää vielä mainita se, että kaikki on englanniksi), tämä harrastuskirjoittaminen on huomattavasti vapaampaa, käytetään suomenkieltä, kun aloittaa tekstin, ei tiedä mihin sen kanssa päätyy. Saa leikitellä sanoilla ja ideoilla. Erinomainen esimerkki tästä on Tikkasen luonnekuvaus, jota vain aloin kirjoittaa, oli minulla toki jonkinlainen ajatus siitä, millainen hevonen se olisi, mutta se muutti aika paljon muotoaan kirjoittamisen ja editoinnin aikana.

Tämä blogiteksti on myös sellainen: sain idean ja hakkasin hulluna näppistä. Minulla oli jonkinlainen ajatus asioista, joita haluan sanoa, mutta varsinaisesti tässä tekstissä ei ole sen suurempaa sanomaa tai johtopäätöstä. Siinä mielessä tämä on huono teksti. Parantaminen vaatisi idean selkeyttämistä (tai koko tekstin hylkäämistä tyystin) ja todennäköisesti aika rankkaa editointia. Mutta koska tämä on harrastuskirjoittamista parhaimmillaan, en aio tehdä sitä (yleensä kyllä teen, mutta nyt en viitsi). Lisäksi julkaisen tämän puutteistaan huolimatta! Hahaa! Oma paheellisuuteni suorastaan pelottaa jo itseänikin :)

–S

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2017

Ionicin hevosten luonnekuvaukset

Viime postauksessa käsiteltiin tuota meidän YLA-palkittua ponia eli Köpiä sekä sivuttiin myös sitä, että luonnekuvaus on lähtöisin minun näppäimistöltä ja että olen mielestäni erittäin huono kirjoittamaan luonnekuvauksia. Minun kontaktini oikeisiin hevosiin ovat äärimmäisen satunnaisia ja hataria enkä ole koskaan harrastanut ratsastusta tai muuta hevostelua säännöllisesti. Niinpä en oikeastaan tiedä mitään hevosista ja luonnekuvausten realistisuus on niin ja näin. Ei sillä, että se virtuaalihevosilla niin suuresti haittaisi, vai mitä?

Sinänsähän se ei haittaa, kun ei Ionicin hevosille luonnekuvauksia juuri kirjoiteta. Puolestatoista tuhannesta hevosesta ehkä puolella tusinalla on jotain tekstiä sivuillaan. Ja edellisessä lauseessa tuli mainittua se pääsyy siihen, ettei niitä luonne- tai muita tekstejä ole: hevosia on niin pirusti! On täysin epärealistista yrittää kirjoittaa edes yhtä lausetta jokaisen hevosen sivulle. Jos hevosia on se 1500 ja lauseessa on keskimäärin 4 sanaa, se tarkoittaisi jo sinällään suunnilleen 12 A4:n verran tekstiä. Neljän sanan lause on lisäksi aika lyhyt, jos yritetään sillä kertoa hevosen luonteesta jotakin.

Mutta sitten on nämä mainitut puoli tusinaa hevosta, joiden sivuilla on jotain tekstiä, luonnekuvaus, sukuselvitys, tai molemmat. Myönnän että kaikki nämä ovat vähän niinkuin niitä mamman panostusponeja ja silmäteriä, tai sitten joillekin on pyydetty moisia kirjoitettavaksi, että saadaan maailmalle lähteneiden varsojen sukuselvitykseen jotain materiaalia.

Luen itse varsin vähän muiden omistamien hevosten luonnekuvauksia ja toisaalta itsekirjoittamani tuntuvat poikkeavan muista jonkin verran. Monien hevosten luonnekuvaus noudattelee suhteellisen perinteistä kaavaa, siinä kerrotaan miten hevonen käyttäytyy hoidettaessa ja liikutettaessa, mahdollisesti kilpailukäytöstä sivutaan myös ja toisinaan jotain erikoistilanteita. Köpin luonnekuvaus on oikeastaan ainoa, jota mikään taho on koskaan arvostellut, 16 pistettä 20:stä on mielestäni oikeinkin hyvä pistemäärä. Maaliskuun tilaisuudessa luonnekuvauksen pisteet muilla hevosilla vaihtelivat 10:stä 19:een, joten ihan siellä muiden joukossa mentiin.

Yksi näistä hevosista, joilla on luonnekuvaus, on suomenhevosori Tikkanen, jolla on itse asiassa hyvinkin pitkä teksti. On mielestäni tosin hieman kyseenalaista, voidaanko tässä puhua edes oikein varsinaisesta luonnekuvauksesta sanan tiukimmassa merkityksessä. Tekstihän kertoo lähinnä ongelmista ja kertojan suhtautumisesta niihin. Toki tuostakin saa jonkinlaisen kuvan oriin käyttäytymisestä, mutta mikään suoranainen hoidettaessa-talutettaessa-ratsastettaessa-maastossa -teksti tämä ei ole. Ja myönnän että onhan se vähän kieli poskessa kirjoitettu.

Sitten on meidän toinen suomenhevosori Raalan Patruuna, jonka luonnekuvaus on hivenen keskeneräinen, mutta sukuselvitys sillä on pitkä ja kattaa kaksi sukupolvea. Myös sukuselvitysten kirjoittaminen on minulle vaikeaa enkä tiedä miten fiksulta tuokaan kuulostaa. Juu, en ole sortunut siihen, että hevosen suku olisi täynnään ravikuninkaita ja maailman täydellisimpiä hevosia, mutta aina välillä tulee kirjoittaessaan miettineeksi, että voisikohan näin oikeasti tapahtua.
Samanlainen tilanne on meidän sh-tammalla Periäisen Santralla, sen luonnekuvaus on hieman valmiimpi, mutta sukuselvitys on hieman keskeneräinen.

Patruunan sivuilla on mainittu toinen hevonen, percheron-ori Kiljunen, jolla on sattumoisin luonnekuvaus myös sivuillaan. Se se vasta kieli poskessa onkin kirjoitettu. Myös jonkinlaista sukuselvitystä löytyy, tämä on mielestäni ehkä realistisen oloinen sukuselvitys. Ehkä.

YLA-pisteiden haalimiseksi kirjoitin nopeasti luonnekuvauksen myös Köpin ainoalle varsalle, tamma Tywysoges Gaeaf Ionille. Myös morgan-tamma Zara Glow Ion sai luonnekuvauksen vähän samasta syystä, sen isä (ei meidän omistuksessa) oli menossa laatuarvosteluihin myös, niin hommasin sille kuvan, kisat ja luonteen. Zara Glow'ta voisi yrittää ehkä seuraavaksi YLAan, jos sille saisi muutaman sijoituksen lisää ja varsan tai pari.

Ja tietenkin on Ionin Kimmo, jota kilpailutin jonkin verran ja kirjoitin samaan kasaan myös luonnekuvauksen, vaikka siitä ei koskaan laatuarvostelukelpoista tullutkaan.

Tietenkin luonnekuvauksella voi kätevästi selittää kisojen puutteen, kuten Indrik Zverillä! Tai jos hevonen ei ole luonteeltaan mahdoton, se on alinomaa sairaslomalla, kuten Narodnika.

Jo kuolleista hevosista tulevat mieleen ainakin nämä:
– brandenburg-ori Protagonist GA
– trakehner-ori Necromancer WK, tällä on muutama pvk-merkintä
– arabi-tamma Ibenka

Tähän on nyt linkitetty useitakin hevosia, joilla on jonkinlainen luonnekuvaus. Mitä mieltä te olette noista teksteistä? Ovatko ne edes jotenkin päin realistiseksi katsottavissa, järkeviä, jaksaako niitä lukea, ovatko liikaa kikkailua?

–S

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2017

YLA-palkittu poni!

Twitterissä mainitsinkin jo, että maailmankirjat ovat sekaisin ja meillä on YLAan ilmoitettu poni, nyt jo kolmospalkinnolla palkittukin, nimittäin welsh mountain-ori KW Ysbryd y Gaeaf. Tulokset maaliskuun YLA-tilaisuudesta tulivat tässä taannoin, en tunnusta että olisin kytännyt niitä mitenkään pakonomaisesti, mutta aika usein tuli käytyä katsomassa, että joko nyt vihdoin... YLA-tilaisuuden sivulla oli mainiosti kerrottu tulostilanne, josta saatoin nähdä että rakennearvostelu on hoidettu jo, tekstiarvostelukin on aloitettu mutta on vielä kesken ja niin edelleen. Perjantaiaamuna olikin ilo ylimmillään, kun kaikki kohdat näyttivät sataa prosenttia.

"Köpi" sai siis YLA3-palkinnon pisteillä 16 (16+0) - 22,5 (19,5+3) - 17 - 13 - 3 = 69,5p. Tutkiskelin tuossa noita pisteitä ja pisteytysohjetta ja totesin, että pienehköllä panostuksella YLA2 ei ehkä olisi ollut mitenkään mahdoton saavutus. Pisteytystä olisi ehkä kannattanut tutkia tarkasti jo ennen mukaan ilmoittautumista, koska muutamalla ihan pikkujutulla olisin saanut kasvatettua ponin pistesaldoa ainakin jonkin verran. Ei se mitään, olen todella ylpeä tuosta YLA3-palkinnosta ja siitäkin lähes kaikki kunnia kuuluu muille kuin minulle.

Tekstiosion maksimipisteet olivat 40, mutta Köpi sai vain 16 pistettä. Se on ihan hyvä pistemäärä siinä mielessä, että Köpillähän ei ole näitä lisätekstejä lainkaan, vain luonnekuvaus. Luonnekuvauksen maksimipistemäärä on 20 ja jos 16 pistettä saa, niin olettaisin kyllä että ihan ylpeä tässä saa olla siitä. Varsinkin kun olen maksimaalisen huono kirjoittamaan luonnekuvauksia ja luonnekuvaus on lähtöisin sataprosenttisesti omasta kynästäni.
Valmennuksia tai päiväkirjatekstejä en ollut jaksanut enää väkästellä Köpille, vaikka olisi kyllä ehkä kannattanut: koska tästä osiosta tuli puhdas nolla, lähti kokonaispistemäärästä 2 pistettä pois. YLA haluaa panostettavan kaikkiin osioihin ja nolla pistettä jostain arvostelukohdasta aiheuttaa tämän pienen sanktion. Tämä olikin se heikoin kohta ja epäilen että muutaman päiväkirja- ja valmennustekstin kirjoittamisella olisin saanut hilattua palkinnon sinne YLA2:n puolelle. Tuon historiaosuudenkin olisi voinut kirjoittaa eikä vain aloittaa. Tai siis sehän olisi tarvinnut vain pari lausetta, nykyisen pätkän sanamäärä on 38 ja 50:stä sanasta ilmeisesti olisi saanut jo pisteen.

Sukupisteistä kaikki kunnia menee kasvattajalle, joka on kirjoittanut vanhemmille luonteet, kisannut ja käyttänyt jalostuksessa. 19,5/21 pistettä sukutaulusta on mainio, joskaan ei mitenkään odottamaton saavutus. Jälkeläispisteiden kanssa oli käydä kehnommin, koska ilmoitin Köpin YLAan ennen kuin olin saanut sen toistaiseksi ainoalle varsalle sivuja tehtyä. Sitten piti vielä etsiä tiukalla aikataululla sille kuva ja kirjoittaa luonnekuvauskin, kun eihän sillä kisoja tai varsoja ole. Onneksi sukuarvostelu aloitettiin sen verran myöhään, että ehdin nämä tehdä Tywysoges Gaeaf Ionille.

Kilpailupisteistä 17/22p oli myös oletettu tulos, kasvattaja on näet kilpaillut Köpillä 20 sijoitusta sekä esteillä että koulussa. Köpi olisi siis muodollisesti pätevä jopa laatuarvosteluihin tähtäävän ponin isäksi. Että!

Rakennearvostelun 13/20 pistettä on myös aika odotettu tulos. Köpillähän on pääsääntöisesti hyvä rakenne, mutta pää on kääntynyt hieman sivuun, kaviot eivät näy ja tuo takaosa on aika ihmeellinen venkula, kun lautanen on noin jyrkkä. Welsheillä näkee toisinaan aika mielenkiintoisia takaosia, rotumääritelmät eivät sano niistä yhtään mitään, mutta minä en sanottavasti tykkää. Silti olisi ihan mielenkiintoista nähdä rakennetuomarin pisteytys tarkemmin. Ja siis mitään kuvagalleriaahan Köpillä ei ole, kuten ei meidän hevosilla ikinä, joten se ei sen kanssa pystynyt kompensoimaan noita rakennepisteitä mitenkään.

Lisäpisteitä tuli 3. Vanhempien YLA-palkintoja ei ole merkitty sukutauluun (olisi kyllä pitänyt, molemmilla sellaiset kyllä oli), sillä ainokaisella varsalla ei tietenkään mokomaa ole. Sivut ovat toki selkeät, käyttäjäystävälliset ja luulisin, että tarvittavat asiat löytää nopeasti ja teksteistäkin saa selvän. Persoonallisen ja toimivan ulkoasun vaatimus ja valkoisella taustalla olevan tekstin dissaaminen tuo mieleen lähinnä vuoden 2006, jolloin saattoikin olla toimimattomia ulkoasuja (lue: väärillä tekniikoilla toteutettuja tai ei oltu muuten vain osattu) ja persoonallisuus käsitettiin mahdollisimman raskaiden grafiikoiden käyttönä. Ihan vain tiedoksi: musta teksti valkoisella pohjalla on ollut ja on edelleen maailman paras ulkoasu, ainakin jos sivulla on tekstiä jota pitäisi lukea. Toisaalta virtuaalimaailmassa mustavalkoinen, yksinkertainen talli on ollut aina se persoonallisin tai ainakin erilaisin, koska niitä niin vähän on. Niin että neljä pistettä tästä kohdasta ei olisi ollut mielestäni liioiteltua, mutta piste sinne tai tänne, ei se nyt niin justiinsa.


Laatuarvostelut on siis korkattu, jatkanko Köpin kanssa muihin? No, en jatka. Huolimatta siitä, että sillä on kilpailtu, sen vanhemmat ovat kilpailtuja ja isä vieläpä sekä ERJ- että KRJ-palkittu, ei Köpillä ole juuri saumaa edes kolmospalkinnolle näissä lajikohtaisissa laatuarvosteluissa. Sijoituksia pitäisi olla se 40 per laji 20:n sijaan, jälkeläisiä pitäisi olla useampi ja nekin kilpailtuja. Arvaatte varmaan ettei tule tapahtumaan!

–S

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2017

Väriteoriaa: voikkovärit – tuplavoikot (samanperintäiset voikot)

Tämä postaus on osa väriteoriaa-sarjaa.

Mitä ovat tuplavoikot?
Tuplavoikot eli samanperintäiset voikkovärit ovat kolme hyvin lähellä toisiaan olevaa väriä. Pohjaväri vaihtuu, se on jokin perusväreistä, mutta sitä vaalentaa molemmilta vanhemmilta peritty voikkogeeni. Samanperintäisenä esiintyessään voikkogeeni vaalentaa hyvin paljon sekä ruskeaa että mustaa väriä, joten kaikki nämä värit ovat likimain samannäköisiä. Värejä on käytännössä melko vaikea erottaa toisistaan, siksi esittelen ne yhdessä tekstissä.

Nimitykset
Värikohtaiset nimitykset ovat seuraavat:
– Cremello: rautiaspohjainen väri
– Perlino: ruunikkopohjainen väri
– Smoky cream: mustanpohjainen väri

Reaalimaailmassa ei näitä nimityksiä yleensä käytetä, vaan kaikki tuplavoikot niputetaan yhteen ja niitä kutsutaan nimellä valkovoikko, sinisilmäinen voikko, tai BEC (blue-eyed cream). Virtuaalimaailmassa tuplavoikko on melko yleinen termi näistä kaikista, genetiikan kannalta korrekti termi on samanperintäiset voikkovärit.

Englanninkielisissä maissa käytetään yleensä nimitystä cream tai creme. BEC-termi tulee oletettavasti Britanniasta ja siellä se on ollut erityisesti ponikantakirjojen käytössä.

Joskus tuplavoikkoja kutsutaan myös albinoiksi, mutta se on virheellinen nimitys, koska hevosilla ei esiinny lainkaan varsinaista albinoa. Albino on resessiivinen geeni ja aidot albinot ovat punasilmäisiä. Lisäksi albinoilta puuttuu kaikki väripigmentti, mutta kuten alla olevista kuvista ja kuvauksista huomataan, tuplavoikoilla on väripigmenttiä jonkin verran.

Ulkonäkö
Kaikilla tuplavoikoilla peitinkarva on valkoinen tai kermanvalkoinen. Silmät ovat siniset tai siniharmaat. Iho on vaaleanpunainen ja kaviot vaaleat.

Cremello on yleensä tasaisen vaalea, toisinaan sen peitinkarva on kermanvalkoinen ja jouhet vitivalkoiset. Cremelloilla ei esiinny oranssihtavaa sävyä.

Perlino on peitinkarvaltaan myös valkoinen tai kermanvalkoinen. Toisinaan sen jouhissa on tummempaa sävyä, joka voi olla kellertävää tai tummimmillaan jopa oranssihtavaa. Jalkojen nivelien kohdalla voi tätä sävyä esiintyä myös.

Smoky creamin peitinkarvassa saattaa olla hento harmahtava sävy, toisinaan silläkin saattaa esiintyä kellertävää tai oranssihtavaa sävyä erityisesti jouhissa ja jaloissa. Englanninkielinen nimitys viittaakin savunharmaaseen kermanväriin.

Nämä luetellut erot eivät kuitenkaan päde kaikkiin yksilöihin ja värien erottaminen toisistaan voi olla hankalaa tai mahdotontakin.

Mihin on mahdollista sekoittaa?
Kuten yllä on todettu, tuplavoikojen värien erottaminen toisistaan on reaalimaailmassa vaikeata, jopa mahdotonta, ainakin ilman geenitestausta.

Tuplavoikkoja on vaikea sekoittaa muihin väreihin, joskus tosin hyvin vaalea voikko ja tummasävyinen tuplavoikko voivat olla hyvin lähellä toisiaan, mutta voikoilla on aina tumma iho ja myös tummat silmät, toisin kuin tuplavoikoilla.

Muista väreistä samppanjanvoikko on ulkonäöltään melko lähellä tuplavoikkoja. Niillä kuitenkin yleensä esiintyy joitain samppanjavärien tuntomerkeistä, jotka taas puuttuvat tuplavoikoilta.

Pearl yhdistyneenä eriperintäiseen voikkoon tuottaa myös hyvin tuplavoikon näköisen värityksen hevoselle. Pearlin parhaana tuntomerkkinä on vihertävän- tai kullan-sävyiset silmät.

Sekä samppanjanvoikko että pearl-voikkoyhdistelmä ovat kuitenkin erittäin harvinaisia.

Esimerkkikuvia
tuplavoikko, tässä merkitty cremelloksi, mutta voi olla kyllä myös perlino tai smoky cream
tuplavoikko, tämäkin on merkitty cremelloksi ja saattaa ollakin se. Jaloissa tai hännässä ei näy lainkaan tummempaa sävyä.
perlino, virtuaalihevosella merkitty siis smoky creamiksi, mutta kuvan ori on geenitestattu perlino
cremello, virtuaalihevosella vielä merkitty sabinoksi, koska jonkin verran valkoisia merkkejä löytyy. Melko tumma väri, huomatkaa että valkoiset sukat erottuvat hyvin. Iho on kuitenkin vaaleanpunainen, joten voikko tämä ei ole. Peitinkarvassa näkyy pientä papurikkokuviointia, joka ei ole tyypillistä tuplavoikoille. Yritin selvittää, jos kuvan hevosella olisi samppanjaa suvussa, mutta ei ainakaan nopealla tarkistuksella löytynyt viitteistä sellaisesta.
perlino, tällä näkyy selkeästi tuota tummempaa väriä jouhissa ja jaloissa. Kuvan hevonen voi periaatteessa olla kyllä smoky creamkin, mutta näistä ei tosiaan tiedä aina.
perlino, hyvin oranssinsävyinen kauttaaltaan. Koska kyseessä on ahaltek, on peitinkarva vielä erityisen kiiltävää, se ei ole yleinen tuplavoikkojen piirre.
tuplavoikko, merkitty virtuaalihevosella perlinoksi, mutta sävyn perusteella voisi olla smoky creamkin. Kuten sanottu: näistä ei voi tietää.

Esiintyminen ja yleisyys
Tuplavoikkovärejä voi esiintyä teoriassa kaikilla niillä roduilla, joilla esiintyy eriperintäisiäkin voikkovärejä. Rotuskaala on siis kohtuullisen laaja, mutta vain aniharvalla rodulla voikkovärit ovat yleisiä. Tuplavoikot ovat vieläkin harvinaisempia kuin eriperintäiset voikkovärit. Joillain roduilla tuplavoikot eivät ole toivottuja tai hyväksyttyjä värejä, vaikka eriperintäisiä voikkoja esiintyy ja niitä ei pidetä mitenkään ongelmallisina.

Lyhenteet
Tuplavoikoilla ei ole virallisia lyhenteitä reaalimaailmassa. Sukuposti käyttää paljon lyhennettä bec. Sinisilmäisestä voikosta käytetään lyhennettä ssvkk tai ssvkko.

Virtuaalimaailmaan on jossain määrin vakiintuneet seuraavat lyhenteet:
cre – cremello
perl – perlino
sc – smoky black

Vieraskieliset nimet
Englanti: cremello, perlino, smoky cream
Ruotsi: gulvit, pärlvit, sotvit
Saksa: ei omia nimityksiä, käytetään englanninkielisiä nimiä

Genotyyppi
Cremello: ee CCRCCR
Perlino: E A CCRCCR
Smoky cream: E aa CCRCCR

Huomattavaa periytymisessä
Tuplavoikon molempien vanhempien tulee olla voikkovärisiä, vähintään yksinkertaisia voikkoja. Kahden tuplavoikon risteytyksestä tulee aina tuplavoikko myös. Kaikki tuplavoikkojen varsat perivät tältä vanhemmaltaan vähintään sen yksinkertaisen voikkogeenin eli tuplavoikon varsat eivät voi olla perusvärisiä.

Kaksinkertainen voikkogeeni peittää käytännössä alleen kaikki muut värit. Esimerkiksi perlinonkimo näyttää perlinolta ja samppanjancremello näyttää cremellolta. Ainoastaan isot kirjavuuskuviot, kuten tobiano, saattavat erottua, koska se aiheuttaa vitivalkoisia laikkuja peitinkarvaan ja tuplavoikkojen karva ei välttämättä ole täysin valkoista. Samaan tapaan siitä voivat erottua valkoiset merkit.

sunnuntaina, maaliskuuta 26, 2017

Väriteoriaa: voikkovärit – mustanvoikko

Tämä postaus on osa väriteoria-sarjaa.


Ulkonäkö
Eriperintäinen voikkogeeni ei juuri vaalenna mustaa väriä ja mustanvoikko on vaikea väri tunnistaa. Se voi olla likimain musta tai mustanruskea, hevonen näyttää lähinnä kulomustalta, mustanruunikolta tai tummanrautiaalta. Mustanvoikolla kuitenkin pää, jouhet, jalat ja selkä ovat usein tummemmat kuin kyljet, joissa näkyy kellertävää tai toisinaan punertavaa sävyä. Joillain yksilöillä on selkeä siima, joka näkyy varsinkin varsana. Mustanvoikolla on usein hieman tavallista vaaleammat silmät ja vaaleat korvansisustat.

Mustanvoikon väri voi vaidella voimakkaasti vuodenaikojen mukaan. Värinvaihtelu ei yksin kuitenkaan tarkoita sitä, että hevonen olisi mustanvoikko, moni muukin väri voi käyttäytyä niin.

Vaalea mustanvoikko on haalistuneen ruskeanharmaa. Värisävy voi olla kellertävä tai kullanvärinen, mutta toisinaan myös siniharmaa. Jalat ja jouhet ovat runkoa tummemmat, silmät pähkinän- tai vaaleanruskeat. Iho voi olla myös vaaleahko.

Mihin on mahdollista sekoittaa?
Mustanvoikko on helppo sekoittaa moneen muuhun väriin. Itse asiassa se on vaikea ylipäänsä tunnistaa oikein. Erot muihin väreihin voivat olla pieniä eivätkä ne aina näy varsinkaan kuvista.

Mustanvoikko voi näyttää seuraavilta väreiltä:
– musta
– kulomusta
– mustanruunikko
– tummanruunikko
– tummanrautias
– sysirautias
– hiirakko
– savakkorautias (ennen mustanvoikko-termin keksimistä varsinkin vaaleat mustanvoikot menivät rekistereihin helposti savakkorautiaina)
– samppanjanmusta

Esimerkkikuvia
nuori mustanvoikko, suvusta näkee että tämä ei voi olla musta, ruunikko, tai rautias, vaan sillä on yksi voikkogeeni eikä se nyt ruunivoikoltakaan näytä, niin mustanvoikko on oikeastaan ainoa vaihtoehto
vaalea mustanvoikko tai ainakin mustanvoikoksi merkitty. Kuvista näkyy hyvin värisävy, josta en oikein osaa sanoa mitä se oikein muistuttaa, mutta joka tapauksessa tuollaista näkee vaaleilla mustanvoikoilla usein. Pääkuvassa näkyvät vaaleat korvansisustat.
mustanvoikko tai ainakin sellaiseksi merkitty issikka taas. 2008 otetuissa kuvissa peitinkarvassa näkyy vähäisen kellertävää sävyä, 2012 ulkona otetuissa kuvissa puolestaan melko selkeä punaruskea.
mustanvoikko, varma tapaus sukunsa puolesta. Tällä ovat jouhet melko vaaleat, mahdollisesti kulottuneet auringossa, ja pää ja jalat ovat hyvin samanvärisiä rungon kanssa. Mistä sitten voi tietää, että tämä on mustanvoikko? No, suvusta lähinnä tässä tapauksessa. Jos tuota kuvaa mietittäisiin virtuaalihevoselle, sen voisi ihan rauhassa laittaa vaikkapa raudikolle.
mustanvoikko varsa, sukunsa perusteella tämäkin on varmasti mustanvoikko. Varsin tumma varsana, väri on selkeämmin punertava myöhemmällä iällä.
mustanvoikko, aika hauskanvärinen minusta. Huomatkaa papurikkokuviointi, joka ei ole mitenkään tavatonta mustanvoikoilla

Esiintyminen ja yleisyys
Mustanvoikkoa voi teoriassa esiintyä kaikilla niillä roduilla, joilla esiintyy voikkogeeniä ja mustaa. Mustanvoikko on kuitenkin voikkoväreistä harvinaisin, samoin kuin musta on perusväreistä harvinaisin. Osin harvinaisuutta tietenkin selittää se, että mustanvoikko tunnistetaan harvoin oikein.

Lyhenteet
mvkko/mvkk – mustanvoikko

Vieraskieliset nimet
Englanti: smoky black
Ruotsi: gulsvart (gsv)
Saksa: der Erdbraune

Genotyyppi
E aa CCCR

Huomattavaa periytymisessä
Vähintään toinen mustanvoikon vanhemmista on oltava voikkovärinen.
Koska mustanvoikko on niin vaikea tunnistettava, voi joskus sukuja katsoessa näyttää siltä, että voikkoväri hyppii sukupolvien ylitse, koska mustanvoikkoja hevosia ei ole tunnistettu voikkovärisiksi. Varsinkin ennen 2000-lukua ei mustanvoikko-termiä käytetty suomenkielessä lainkaan ja muuallakin maailmassa se oli terminä varsin tuntematon.